Uskit etsimässä juuriaan
Saarelan kartanon mailla

Siinäpä oli alavaa niittyä. Kartano oli jo ohitettu. Kauempana harmaita taloja. Luonto tuoksui. Olin sukumme mailla Viipurin maalaiskunnassa. Ignattala oli paikan nimi.

Meitä oli yksitoista, jotka kuljettajamme Teuvo Tikan kyydissä kiertelimme heinäkuussa Johannes-seuran matkalla Johannesta ja sen lähiseutuja. Matkaa olivat järjestäneet Anja Alhokankare ja Soile Suomi. Mukana oli neljä Hörkköä ja seitsemän Uskia. Matkalla jatkettiin johannekselaisten kasvien keräilyä. Joitakin uusia lajeja ojanpientareilta ja puskista löytyi.

Engelin piirtämä

Saarelan kartano sijaitsi noin kahdeksan kilometrin päässä Viipurista Imatralle johtaneen maantien varrella. Kartano käsitti aikoinaan paitsi Saarelan myös siihen liitetyt Ignattalan, Jytilän ja Kostialan tilat sekä Suokkaan torpan ja Tammisuon. Kartanolla oli maita 1930-luvulla 1 188 hehtaaria.
Kartanon päärakennus oli rakennettu vuonna 1812 arkkitehti Carl Ludvig Engelin piirustusten mukaan englantilaistyyliseen puistoon.

Paikka näytti nyt kovin karulta. Puistosta ei ollut tietoakaan. Puskia ja romuja siellä täällä. Oppaanamme ollut viipurilainen Viktor, joka puhui sujuvasti suomeakin, selvitti kartanon paikan. Toden totta, hökkeleiden ja rikkaruohojen seasta löytyi jotain. Ei mitään kartanon loistoa, eikä kauneutta. Mutta pienen tutkailun jälkeen vakuutuimme, että olimme Saarelan kartanon päärakennuksen luona.

Kartanon etupuolella oli ollut neljä pylvästä ja kaksi makaavaa leijonaa jalustoillaan. Jäljellä olivat vain pylväiden paikat ja porrastasannetta. Eniten meitä kummastutti, että hyvänä maamerkkinä olleet leijonat olivat hävinneet. Naapurissa asuneet tytöt tiesivät: leijonat oli viety kylpylään. Niinpä tosiaan, kun ajoimme sen ohi saatoimme nähdä leijonat arvokkaalla paikalla. Ne olivat mitä ilmeisimmin peräisin Saarelan kartanosta.

Ignattalan mailla

Esi-isäni eivät olleet Saarelan kartanon herroja. Siellä olivat komentoa pitäneet mm. Steinheilit ja Hallenbergit. Matkaa oli siis jatkettava eteenpäin. Tutkimme karttaa ahkerasti. Viimein nousimme bussista. Toisella puolella metsää, Toisella puolella alavaa niittyä. Olimme Uskinniemellä. Täällä äitini setä Onni Uski suoritti asevelvollisuuttaan 1930-luvulla. Paikka tuli hänelle tutuksi uiden ja veneelläkin. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin sukututkimusta tehdessään hänelle selvisi paikan merkitys suvullemme.

Heinäsirkat sirisivät, kun kävelimme niityn poikki kulkevan aidan luo. Kauempana näkyi metsää ja venäläisten taloja. Otimme valokuvia. Hetkessä oli historiaa. Arvioimme olevamme Ignattalassa.
Ignattala oli Saarelan kartanon lähellä sijaitseva, Magnus Nierothin omistama rälssitila, jota Uskit viljelivät. Uskeja oli myös torppareina Saarelan kartanossa. Kun asukasmäärä Ignattalassa lisääntyi, Antti Uski muutti perheineen torppariksi Johanneksen Rokkalaan 1770-luvulla. Hänen jälkeläisiään levittäytyi Rokkalan lisäksi mm. Karhulaan, Kaislahteen ja Koskijärvelle.
Ignattalan maita viljeltiin 1830-luvulle saakka, jolloin paikka autioitui väen siirtyessä lähinnä Suurperon alueelle torppareiksi.
Ignattalassa esi-isäni uurastivat ainakin parin sadan vuoden ajan. Yritin kuvitella torpparien elämää Saarelassa. En tavoittanut mielessäni mennyttä, mutta silti tuntui jännittävältä ajatella, kuinka lukuisat esi-isäni olivat kävelleet samoilla niityillä, ehkä kulkeneet jopa samaa tietä, jota me ajoimme bussilla. Hyttyset karkottivat liian nostalgian mielestä.

Uskin sisarukset kotikonnuillaan

Ennen kuin olimme ehtineet Ignattalaan. Olimme jo tutkineet Uskin ja Hörkön sukujen paikkoja Koskijärvellä ja Karhulassa.
Kun bussi kaartoi Karhulan kylään, osuuskauppa tunnistettiin kohta. Lapsuudestaan Karhulan paikkoja muistaneet innostuivat selittämään historiaa niin, että hitaampia heikotti. Niskat siinä olivat lujilla, kun kaiken yritti kerralla ahmaista sisuksiinsa.

Uskin sisarukset kotikonnuillaan Johanneksen Karhulassa. Kotitalon ja navetan kivijalkaa löytyi kasvillisuuden alta. Karhulassa on vielä muutamia sukumme esi-isille kuuluneita taloja, kuten vasemmalla oleva Peltolan talo.

Fanny ja Arvo Uski joutuivat perheineen muiden mukana toisen kerran evakkoon Karhulasta kesäkuussa -44. Tämä matka toi heidän lapsensa ensi kerran yhdessä takaisin kotikonnuilleen. Raimo ja Tuulikki olivat jo aiemminkin käyneet kivijalkaa katsomassa. Mutta pikkuveli Pekka käveli Karhulassa ensi kerran sitten sotavuosien. Paikka ei ollut tuttu, mutta hänellekin selvisi, missä mikin talo oli tai oli ollut.

Marjatta-serkkukin löysi harmaasta maisemasta jotain tuttua. Lapsuuden kiveä ei kotipihalta löytynyt. Uudet asukkaat vaikuttivat ystävällisiltä. Puhekin luisti, kun Marjatta osasi venäjää.
Ohjelmamme oli tiivis: kiersimme mm. Summan ja Tali-Ihantalan taistelujen puhuttelevilla muistomerkeillä. Kävimme Koivistolla, Uuraassa ja Säkkijärvellä. Laskimme kukkalaitteemme hautausmaiden ja kirkon muistomerkeille Vaahtolassa. Saimme tehdä Monrepos´hon veneretken ihanassa illassa osan herkutellessa Pyöreässä tornissa.
Näimme lukuisia raunioita, pusikoita, upeita länsiautoja, kummallisia rännejä, roskakasoja sekä iloisia ja kauniisti pukeutuneita neitoja, mutta emme kerjääviä lapsia. Sellaista se oli. Mutta emme me palanneet tyhjin käsin. Mukana oli mm. isoja ja pieniä kiviä, kasveja, ruostuneita raudanpalasia, valokuvia, Viipurin ostoksia sekä paljon kokemuksia ja ajatuksia, jotka lämmittivät väsyneitä sielujamme.

Lähteet:
Otto-I. Meurman, Viipurin pitäjän historia III
Uskin Sukuseuran 10-vuotishistoriikki, Jarkko Uskin artikkeli

Vesa Toikka